Jack Honest Saturday Post

http://msnbc.msn.com/id/24778749/displaymode/1176/rstry/24777998/

Kokeellisen persoonallisuustutkimuksen uranuurtaja Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi A-studiossa keskiviikkona 25.2.2009 :

Ryhmäkoko on iso ongelma, se tuottaa niin monenlaisia semmosia tekijöitä, että emme enää oikein voi puhua siitä, että onko lapsen kehitys hyvä vaan mieluummin joudumme puhumaan siitä, että alkaako tästä ryhmäkoosta olla jo haittaa.

Ei tosiaankaan tarvitse olla tutkija saati professori, että tämän lausunnon voisi allekirjoittaa. Lastentarhanopettajatkin sen tietävät: Lastentarhanopettajaliitto on huolissaan pienten lasten julkisen varhaiskasvatuksen tasosta ja kehittämisestä. Alle kolmevuotiaiden lasten päiväkotiryhmien koolla on Lastentarhanopettajaliiton mielestä oltava yläraja. Säätelyn puuttuessa ryhmien koot ovat viime vuosina kasvaneet useissa kunnissa liian suuriksi. Jopa alle vuoden ikäisiä lapsia voi olla useampia ryhmässä, jossa on yhteensä esimerkiksi 14, 16 tai jopa yli 20 lasta, jos joukossa on kolme vuotta täyttäneitä lapsia (Varhaiskasvatus). Itse tunnen lastentarhanopettajan, joka työskentelee 23 lapsen sisarusryhmässä, jossa juuri aloitti kaksi yksivuotiasta taaperoa! Henkilökunta ei kai voi muuta kuin tehdä parhaansa, mutta riittääkö se, sopii kysyä.

Asia on siis poliittinen. L K-J:llä on asiaan poliittinen ratkaisu: “[P]äiväkotipaikkahan on hyvin kallis. Yhdellä päiväkotipaikalla hoidetaan useampi lapsi kodissa. Se on paitsi lapsen kehityksen mukaista, niin se on vielä taloudellisesti edullista ja silloinhan siitä seuraa myöskin tämä, että lastentarhanopettajat, jotka nimenomaan koulutettu antamaan varhaiskasvatusta, ei hoitamaan pikkusta lasta, vaan hoit…antamaan varhaiskasvatusta, niin he voivat keskittyä siihen tehtävään, johon heidät on koulutettu ja silloin voidaan ryhmäkokoja siellä laittaa niin paljon pienemmiksi, niin että ongelmat sitten vähenevät tässä seuraavassa vaiheessa.” Valitettavaa tässä on, että varsinkin Turun Sanomien haastattelusta saa sen vaikutelman, että professorin sivistyneet arvaukset olisivat muuta kuin mielipide. Professorin johtaman tutkimusryhmän, Personality and Well-Being, papereista ei löydy tuloksia, joista voisi suoraan lukea, että alle kolmivuotiaiden päivähoito tulisi siirtää koteihin. Tässä kontekstissa ei ole myöskään tutkittu lastentarhanopettajien koulutusta, ammatillista osaamista taikka työnkuvaa jne. Erittäin epäeettiseltä (moraalittomalta) kuulostavat nykyisessä taloudellisessa tilanteessa esitetyt vihjailut, että perhepäivähoito olisi kunnille halvempaa. Näinhän toki on, perhepäivähoitopaikka maksaa kunnalle hiukan alle 500 €/kk ja päiväkotipaikka hiukan alle 800 €/kk, mutta jos perhepäivähoitoa kehitettäisiin, niin kulutkin kasvaisivat. Sattuu nimittäin täällä todellisuudessa olevan niin, että perhepäivähoito on katoavaa kansanperinnettä. Perhepäivähoitajista on pula, koska palkkaus on heikko, kokonaistyöaika on pitkä, työ on yksinäistä, vastuu on suuri ja perhepäivähoitajan omankin perheen on sitouduttava perhepäivähoitajan työhön.

Kansanedustaja Anne Kalmarin mukaan perhepäivähoitajan keskipalkka on 1 627 €/kk (3.4.2008). Peruspalveluministeri Paula Risikko totesi 24.4.2008, että no joo: “Omassa kodissaan työskentelevien perhepäivähoitajien palkka muodostuu hoitajalta varattujen hoitopaikkojen lukumäärän mukaan. Tehtäväkohtaisen palkan lisäksi palkka muodostuu henkilökohtaisesta lisästä, mahdollisesta määrävuosilisästä, satunnaisen lapsen erilliskorvauksesta sekä työaikakorvauksista. Perhepäivähoitajat eivät ole työaikalain alaisia.” Niin, perhepäivähoitajan työaika on 43 tuntia 15 minuuttia viikossa ja päivän työ on tauotonta. Hallitus ei kuitenkaan voi asiaan puuttua eikä aiokaan, koska “Perhepäivähoitajien palkkaus, kulukorvaus sekä muut työsuhteen ehdot ovat siten työmarkkinaosapuolten keskenään neuvoteltavia kysymyksiä”. Nykyään perhepäivähoitajilta vaaditaan myös ammatillista tutkintoa ja kas kummaa, tutkinnon esittelyssä sanotaan: “Ammattitutkinnon suorittaneen perhepäivähoitajan työ on osa julkista tai yksityistä lasten varhaiskasvatusta, jota toteutetaan kasvatuskumppanuuden periaatteiden mukaisesti yhdessä lasten ja perheiden kanssa. Perhepäivähoitaja työskentelee perhepäivähoidon toimintaympäristöissä yhteistyössä perhepäivähoidon ohjaajan kanssa. Työssä tarvitaan varhaiskasvatuksen osaamista, lapsen hoidon ja huolenpidon tietämystä, kulttuurien ymmärtämistä sekä kasvatukseen ja hoitoon liittyvän palvelujärjestelmän ja tukitoimien tuntemista. Perhepäivähoitaja ohjaa lapsen kehittymistä leikin ja toiminnan avulla lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Perhepäivähoitaja tukee vanhempia heidän kasvatustehtävässään.” Turhaa varmaan, luulen Liisan ajattelevan koskapa sanoi: “- Varhaiskasvatuksesta voi puhua vasta yli kolmivuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmilla kyse on hoivasta.” 1980-luvulla Helsingissä vaadittiin perhepäivähoitajilta kolmen päivän kurssi.

Mitä tulee lastentarhanopettajiin, niin heistäkin on pulaa. Omasta työstään alle kolmivuotiaiden lasten parissa he sanovat:

Useiden kuntien tapa siirtää päiväkodin korkeimmin koulutettua henkilökuntaa – lastentarhanopettajia – kokonaan pois pienten ryhmistä on selkeässä ristiriidassa uusimman tutkimustiedon kanssa. Erityisesti juuri alle kolmevuotiaiden kehityksestä on tarjolla paljon uutta tutkimustietoa. Aivotutkimus osoittaa muun muassa, että ihmisen hermosto kypsyy [maturaatio!] neljänteen ikävuoteen mennessä.

Ai niin! Aivotutkimus! Aiemminkin tässä blogissa on kerrottu oikeasta aivotutkijasta, nimittäin Matti Bergströmistä. Hänelläkin on sananen sanottavanaan: “Nämä tulokset voidaan tulkita siten, että aivoilla on tietty informaatiopaineen sietokyky ja että tämä sietokyky pettää sekä liian alhaisessa että liian suuressa paineessa (s.38)”. On siis olemassa sellainenkin riski, että lapsen kehitys vaarantuu tapahtumaköyhässä ympäristössä. Puhumattakaan siitä, että voiko lapsia jättää yksin yhden vieraan aikuisen kanssa. Sitä paitsi Opettaja-lehden pääkirjoituksen otsikossa 23.1.2009 todetaan, että “Kotikasvatus tukee itsekkyyttä“. Perhepäivähoidon “kodinomaisuus” voi tukea sitä myös, jos varhaiskasvatuksellinen osaaminen siitä poistuu.

Muuten, toinenkin psykologian professori on tehnyt pitkäaikaista prospektiivista tutkimusta. Lea Pulkkisen projekti Longitudinal Study of Personality and Social Development on kestänyt kohta 40 vuotta! Pulkkisen työn tulokset kertovat, että lasten prososiaalisen käyttäytymisen tukeminen ja heidän vanhempiensa lapsilähtöiset kasvatusasenteet, joita varhaiskasvatus tukee, parhaiten estävät myöhempien elämänhallintaongelmien syntymistä. Pulkkinen kritisoi Bergströmin tavoin koulua: “Koulu voi asettaa lapselle normeja, vaikka koti ei asettaisikaan, ja opettaa lasta kohtaamaan muita ihmisiä”. Ja “Pulkkinen näkee suomalaisen koulun muuttuneen tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta.“

Liisa Keltikangas-Järvisen suustaan suoltamat sammakot ovat herättäneet keskustelua blogimaailmassa. Esimerkiksi ikkunaiines on saanut vettä tuulimyllyynsä. Totta tietenkin on, että varhaiskasvatuksen laatua voi aina parantaa, mutta sitä ei tehdä musta tuntuu-mielipiteiden voimalla.

MBA KM

Juha Mäki-Ketelä sanoi avauspuheenvuorossaan Kakkosen suuressa maahanmuuttoillassa:

En halua, että Suomesta tulee Euroopan suurin yksittäinen vastaanottokeskus.

Kuka vakavasti otettava ihminen missään päin maailmaa sitä haluaisi! Herää kysymys, että kuka vakavasti otettava suomalainen tuota pelkää? Eikä kukaan kai ajattele, että pakolaisuus ilmiönä maailmassa olisi toivottua.

Mäki-Ketelä laati nettiin adressin, jossa vastustetaan ulkomaalaislain uudistamista:

ASTRID THORSIN IDEOIMA UUSI ULKOMAALAISLAKI HYLÄTTÄVÄ! 

Ensimmäisenä perustelunaan Mäki-Ketelä toteaa, että

“Mikäli laki hyväksytään sellaisenaan, laista tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ovi, jonka kautta kymmenet tuhannet (sadat tuhannet? miljoonat?) maahanmuuttajat pyrkivät EU:iin”.

Samassa ohjelmassa poliitikon suulla kansanedustaja ja hallintovaliokunnan varapuheenjohtaja Tapani Mäkinen toteaa:

Kysymys ei ole uudesta ulkomaalaislaista vaan olemassa olevan lain tarkennuksesta ja nimenomaan EU:n kautta tulevien, tulevan direktiivin ratifioinnista Suomeen ja tällä on sitä kautta yhtälaisesta tavasta käsitellä asiaa EU:maissa.

Me halusimme tästä laista sen kaltaisen, jota EU Suomelta edellytti ja toisaalta halusimme lain vastaamaan nykyistä oikeuskäytäntöä ja laki vastaa nyt tällä muutoksella nykyistä oikeuskäytäntöä, sen lisäksi siihen tehtiin merkittävä muutos, se oli tämä työnteko-oikeus.

Onko nyt käynyt niin kuin Jussi Halla-aho sanoo: “Maahanmuuttoasiat ovat sellaisia, jotka sammuttavat järjen ihmisten päästä.” Juha Mäki-Ketelällä nimittäin on hienot kotisivut. Niitä lukiessani sydämeni lämpeni. Juha kirjoittaa:

Väitöskirjatutkimukseni käsittelee nuorten vieraantumista ja syrjäytymistä, ammatillista ja koulutuksellista marginalisaatiota, alisuoriutumista sekä heikkoa työ- ja opiskelumotivaatiota.

Suomeksi sanottuna tutkin nuoria, jotka eivät hakeudu peruskoulun jälkeen jatko-opintoihin tai töihin. Tällaisia nuoria on eri arvioiden mukaan Suomessa 40 000 – 95 000, joten tutkittavaa ja pohdittavaa riittää.

Mediassa törmää usein käsitykseen, että jokainen työtön ja kouluttamaton nuori on syrjäytynyt. Käsitys on pääsääntöisesti väärä: työn ja koulutuksen ulkopuolella olevaa nuorta ei tule automaattisesti nähdä syrjäytyneeksi.

Ammatillisen koulutuksen puuttuminen, työttömyys ja syrjäytyminen liittyvät kuitenkin läheisesti toisiinsa. Yleinen kouluhaluttomuus, koulutuksen puute, opintojen keskeytyminen sekä koulutuksellinen syrjäytyminen johtavat helposti huonoon työmarkkina-asemaan. Siitä voi pahimmillaan seurata täydellinen syrjäytyminen, jota kuvaa esimerkiksi työn tietoinen vieroksunta, alkoholisoituminen ja mielenterveysongelmat.

Enemmistöllä suomalaisista nuorista menee hyvin, ja heillä on vahva usko tulevaisuuteen. Silti puolet heistä uskoo, että kokonaan työelämän ulkopuolelle jäävien määrä tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Aiheen yhteiskunnallinen merkitys on siis suuri. Siksi sitä mielestäni kannattaa tutkia.

Olen tismalleen samaa mieltä ja odotan väitöstä innolla. Empaattisena ihmisenä olen aistivinani tässä elämäkerrallisuutta ja mikä onkaan parempaa kuin tutkia sydäntä lähellä olevaa. Nimittäin samalla tavalla kuin kotoutamme suomalaisia nuoria (kiinnittyminen, sitoutuminen, osallistuminen, sisäistäminen ja mukaan kasvaminen), samalla tavalla me voimme ottaa vastaan yhteiskuntaamme toisia lapsia. Sydäntä lähellä voi olla myös maahanmuuttokriittisyys, mutta Mäki-Ketelää tuskin koskaan nimetään mestariksi, tohtori vihaksi taikka rotutohtoriksi, vaikka hän kerran sattui sanomaan:

Minkä takia aina kaikessa pitää nähdä rasismia? Yleensä maahanmuuttajat näkee kaikki arkiset asiat, mitä heille tapahtuu aina rasistisena, että jos he ei saa työpaikkaa, niin se johtuu siitä, että ku me suomalaiset ollaan rasisteja ja te olette eri rotua taikka eri väriä taikka eri mitä milloinkaki.

 

Antonio Gramsci Pop

J.V.Snellman sanoi:

Lastenkasvatus on perheen jaloin harrastus, avioliiton päätarkoitus. Lasten kasvattaminen ei siis ainoastaan ole vanhempain oikeus ja velvollisuus, joka lähinnä heidän tulee täyttää, vaan se on toimintaa, jota vailla perhe ja avioliiton siveellisyys eivät säily.

Opettajat, entiset ja nykyiset, levittelevät käsiään ja julistavat liitoissaan sekä blogeissaan, että kotikasvatus on kriisissä ja koulutyö vaikeaa. Asenteesta näkyy, että kasvatus edelleen nähdään kotien tehtävänä ja opetus koulun. Antonio Gramsci, “Lännen Lenin”, totesi aikanaan, että opetusta määrittelevät yhteiskunnalliset ja sosiaaliset valtasuhteet tekevät lähtökohtaisesti onnistuneen koulukasvatuksen erittäin vaikeaksi ellei jopa mahdottomaksi.

Olemme pattitilanteessa! Minusta onkin käsittämätöntä, että tyypit, jotka syyttävät kotikasvatusta kaikesta, haluavat sysätä kasvatuksen koteihin kokonaan. Akuutteihin kouluongelmiin ei nyt vain ole mitään eduskunnassa mahdollisesti keksittävää instantpulveria. Krooninen sairaus (kapitalismi) vaatii pitkän hoidon.

On katsottava, mitä hyvää meillä nyt on ja kehitettävä niistä toimiva yhteiskunnallinen kasvatusjärjestelmä perheitä tukemaan. Meillä on hieno äitiys- ja lastenneuvolasysteemi. Meillä on laadukasta varhaiskasvatusta päivähoidossa (Vaikkakin lastentarhanopettajat viestivät hätääntyneinä päivähoidon kriisiytymisestä.) ja meillä on PISA-tutkimusten valossa erinomaisen toimiva peruskoulu. Tarjoan ratkaisuksi ykskantaan sitä, että nämä puuhat yhdistettäisiin samaan hallinnonalaan, joka luonnollisestikin on sosiaalitoimi. Yhteiskunnan on taattava lapsille lapsuus, jos markkinat eivät sitä tee.

Sketsaan nopeasti, miltä tämä näyttäisi: Neuvola aloittaa perheen tukemisen tarjoamalla perhesuunnittelupalveluita. Raskautta seurataan äitiysneuvolassa, joka valmentaa perhettä myös synnytykseen. Oikeus vanhempainlomaan annetaan velvoittavasti lapsen vanhemmille ja päivähoitopalvelujen kirjoa lisätään. Varhaiskasvatus sekä esi- ja alkuopetus kootaan päiväkotiin. Luokkamuotoinen opetus aloitetaan vasta 9-vuotiaiden lasten kanssa. Peruskoulussa iltapäivisin tarjotaan leikkimuotoista harrastustoimintaa.

Nuorisoaste olisi opetustoimen alaista. Lukioissa olisi mahdollista valita enemmän “akateemisen” ja enemmän “ammatillisen” suunnan vaiheilla. Koulu johtaisi työelämään, ammattikorkeakouluihin, korkeakouluihin tai jopa sivistysyliopistoon.

Periaatteeni on KISS: Keep it sound and simple!

DE CHIRICO, Giorgio; Le Cerveau de l'Enfant

Pikaluen lukijoilleni Matti Bergströmin pamfletin “Lapsi – viimeinen orjamme”. (Lapsi – viimeinen orjamme; WSOY 1997; © 1996 Matti Bergström; Suomentanut Ritva Liljamo; ISBN 951-0-21790-5. Alkuperäinen teos: Barnet – den sista slaven, Seminarium Förlag AB, 1991)

Toisen painoksen (1996) esipuheessa kirjoittaja sanoo: “Olen päätynyt lopputulokseen, että me yritämme – hyvin määrätietoisesti – muovata lapsiamme yksilöiksi, jotka tukevat meitä aikuisia, meidän yhteiskuntaamme ja elämäämme. Kun me samanaikaisesti tukahdutamme lapsilla itsellään luonnostaan olevat tavoitteet, voidaan kysyä, olemmeko lasten kasvatuksessa eettisesti oikealla pohjalla.” Huomionarvoista on, että Bergström tarkoittaa nyt tietysti kaikkia historiallisia aikuisia, meitä vanhempia äiteinemme ja isinemme! Aivofysiologina hän johtaa universaalin lapsen tavoitteet aivojen kehityksen luonteesta ja kyseenalaistaa oman tietämättömyyteen perustuvan kasvatusihanteemme.

Bergströmillä oli tilaisuus viettää päivä peruskoulun yläasteella (Joskus ennen 90-luvun alun lamaa). Hän kirjoittaa: “Se oli taatusti kiinnostavin koulupäiväni sen jälkeen, kun neljäkymmentä vuotta sitten lähdin ylioppilaana koulusta”. Ja vielä: “Verrattuna puolen vuosisadan takaiseen kouluun opettajat olivat entisenlaisia, mutta oppilaat olivat kehittyneet tyystin uudeksi lajikseen”.

Pamflettinsa johdannossa professori sanoo: “Olen myös vähitellen alkanut ymmärtää, että kasvatuksen ja koulun ongelmat eivät liity kasvattajaan tai opettajaan itseensä, vaan päätöksentekijöihin ja järjestelmään”. (Joka ei ole inhimillinen, sanoo JH selittäen voidakseen jatkaa.)

Bergströmin mielestä kasvatusfilosofiset ongelmat vältetään, jos lähdemme kasvattamaan aivoja: “Jos lähdemme aivoista, on selvää että aivojen voimavaroja meidän on kehitettävä enimmilleen”. ” Ja vielä: “Olivatpa nämä resurssit minkälaiset tahansa voimme olla varmoja, että lapsillamme on tulevaisuudessa parhaat mahdollisuudet selviytyä hyvin, jos nämä resurssitkin ovat parhaat mahdolliset, ts. maksimoidut. Jäljelle jää tällöin kysymys, mistä nämä resurssit koostuvat, ja sen jälkeen, miten niitä voitaisiin lisätä.”

Aivojen resurssit ovat voima, tieto ja arvot. Aivojen ensimmäinen kapasiteetti on aivorungon voima, joka on kehittynyt jo kaksikuisella sikiöllä. Toinen kapasiteetti on aivokuoreen negentrooppisesti järjestyvä tieto. “Tämä kaksinapainen (bipolaarinen) aivorakenteemme osoittaa, että me psyykkisestikin tarkastellen olemme periaatteessa tajunnan voiman ja järjestyneen tiedon kohtauspisteitä“. Tietäminen ei ole aivoille mahdollista ilman tajuntaa. Arvoresurssi asettaa tiedon tärkeysjärjestykseen. “Arvo ei ole tietoa, mutta se kontrolloi tietoa”.

“Arvo ei ole myöskään mitään jaettavissa olevaa, kuten informaatio”. Bergströmin mukaan oikea aivopuoliskomme käsittelee “tietoa samanaikaisesti sekä kuvina että kokonaisuuksina. Valintojen tekemiseksi (arvioimiseksi, arvottamiseksi, mielessään punnitsemiseksi) on nähtävä kokonaisuus”. “[O]ikealla aivopuoliskolla on selvästikin suorempi yhteys kauneusaistiin ja tunnetiloihin [...], joten me voimme tässä mallissamme pitää oikeaa aivopuoliskoa arvoresurssin kanavana”.

Bergströmin mukaan aivot hallitsevat käyttäytymistä seuraavan kaavan mukaan:

Arvot -> Tieto ->Voima ->Ympäristö.

Vastakkaisessa järjestyksessä kuin ne syntyvät. Jännää!

Professorin ajatukset kasvatuksesta tiivistyvät näin: [Parasta] “on antaa lapsen kehittyä vapaasti ja tarjota hänelle voimavarat tätä varten”. [Lasten] “on saatava tuottaa omia ideoitaan, olla aktiivisia haluamassaan määrin ja ottaa vastaan sen laatuista tietoa ja siinä määrin kuin itse haluavat. Omasta elämäntavastamme voimme korkeintaan kertoa heille, mitä me haluamme ja miksi me sitä haluamme.” “Tähän meidän on kuitenkin vaikea suostua. Tunnemme kaikki hyvin vastaväitteet: mitä tulee lapsista, jotka eivät saa paljon tietoa, jotka eivät pysty hillitsemään itseään ja jotka eivät noudata yhteiskunnan moraalia ja sen eettisiä periaatteita? Niin juuri, ja minä voin esittää vastakysymyksen: mitä tulee lapsista, jotka saavat paljon tietoa ja jotka hillitsevät itsensä täysin ja noudattavat meidän arvojamme? Vastaus tähän kysymykseen on: heistä tulee meidän kaltaisiamme arvoinvalideja, jotka käyttävät energiaansa ja tietojaan tuhoisan tekniikan ja talouden muodossa ja epäinhimillisellä tavalla, hävittäen luonnon tasapainon jne.” “Tähän kehitykseen myötävaikuttaa nykyinen koulujärjestelmämme”.

Että siinä. Huh huh!

Progressiivinen lastenkasvatus on kulttuurissamme aika tuore vaikutin, joka syntyi samoihin aikoihin kuin ajatukset kansan itsemääräämisestä valtavirtaistuivat. Suomessa yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen puolesta puhui ensimmäisenä Uno Cygnaeus. Olen hänen ja Matin kanssa samaa mieltä monista asioista. Äitiys on myytti, jota ei voi järjellä edes perustella. Miksi siis huoli lapsista pitää jättää ideologialle? Meillä on keinot ja voimat rakastaa lasta, jos vain ensin rakastaisimme lasta itsessämme ja toisissamme.

PS. Älkää unohtako katsoa tänään Ykkösen aamuteeveetä: 9.07 Viikon vieras: Opettajakouluttaja Pekka Räihä. Koulutetaanko Suomessa vääränlaisia opettajia?