Jack Honest Saturday Post

Whistler's Mother

Kotiäiti Nina Mikkosen esiintyminen televisiossa on saanut aikaan keskustelun kasvatuksesta. Mikkosen käsitysten puolella on enemmistö ihmisistä, sillä mitä muuta me tiedämmekään lapsesta, kuin että hänen on parasta viettää varhaiset vuotensa äidin kanssa. Linkkaamani keskustelu kulminoituu tähän:

Nina Mikkonen: Ihminen ei ole vuosituhansissa muuttunut miksikään.

Johon Jarkko Tontti vastaa:

Olen täsmälleen samaa mieltä.
…
Mikä on muu ihmisen paikka kuin toisten ihmisten luona. Ihmisten hyvä on ihmisten luona.

Jarkko Tontti vetoaa Bengt-Erik Anderssonin tutkimukseen, josta mm. Turun Sanomat kirjoitti 9.4.2005 näin. Tutkimusta on kritisoitu, mutta yhtään kotikasvatuksen etevämmyyttä tukevaa tutkimustulosta ei ole koskaan julkaistu. Tontti ilmeisesti ei ole tutustunut Judith Rich Harrisin teokseen ‘Kasvatuksen Myytti’ (© 1998 Judith Rich Harris) vaikka hänen argumenttiaan tukevia premissejä voisi etsiä juuri sieltä. Mikkonen ja hänen laillaan äitiyteen uskovat luulevat biologian ja psykologian tukevan käsityksiään. Sosiobiologit ja evoluutiopsykologit ovat toista mieltä.

En usko syyllistyväni mihinkään rikokseen, jos lainaan tässä Steven Pinkerin esipuhetta Judith Rich Harrisin teoksessa:

“Kasvatuksen myytin perusväittämä – että lapsesta aikuiseksi kasvamiseen vaikuttavat geenit ja ikätoverit, mutteivät vanhemmat – nostaa esiin aivan perimmäisiä kysymyksiä lapsista ja vanhemmista. Se asettaa kyseenalaiseksi käyttäytymistieteissä yleisen tavan tarkastella lasta kimppuna refleksejä tai sileäntyhjänä aivokuorena, joka odottaa hyvää tarkoittavien vanhempien ohjelmointia. Biologisesta näkökulmasta tällainen tarkastelutapa on tarkemmin ajatellen epäuskottava. Muiden elollisten olentojen tavoin lapset ovat evoluution aikaansaannoksia, joiden on oltava aktiivisia toimijoita kamppaillessaan omasta eloonjäämisestään ja lopulta suvunjatkamisesta. Tämän näkökohdan merkitystä lasten sosiaalistumiselle ja persoonallisuuden kehitykselle käsitellään tässä kirjassa perusteellisesti.

Ensinnäkin vanhemmilla ja lapsilla ei ole yhteisiä biologisia intressejä. Näin ollen vaikka lapsi alistuu vanhempiensa palkkioille, rangaistuksille, malleille ja moitteille niin kauan kuin hän on pieni eikä muuta voi, hänen ei ole syytä antaa vanhempien taktiikan muovata persoonallisuuttaan pysyvästi.”

Lapsi joka jää yksin vanhempiensa kanssa, on onneton.

Teacher's Pet, Doris Day

Uusimmassa Opettaja-lehdessä esteettiseen kirurgiaan erikoistuneen yksityissairaala Siluetin plastiikkakirurgi Matti Pakkanen kertoo, että kesäkuun ensimmäinen viikko on jo vuosia varattu vain opettajien kauneusleikkauksille. “Jos ei pysty todistamaan olevansa opettaja, emme ota sille viikolle muita asiakkaita”.

Lehden päätoimittaja Hannu Laaksola toteaa pääkirjoituksessaan Kotikasvatus tukee itsekkyyttä, että “Aikuisen on otettava kasvatuksessa hänelle kuuluva vastuu kokemukseensa pohjaten”.

Olen sanaton.

Geopoliticus Child Watching the Birth of the New Man - Salvador Dali

Enkulturaatio on yleisinhimillinen kaikille kulttuureille ominainen vuorovaikutteinen prosessi, jossa uudet sukupolvet ja tulokkaat oppivat ja omaksuvat kognitiiviset karttansa, joiden mukaan sitten kulttuurissa suunnistavat. Enkulturaatio on elinikäistä oppimista, sillä kulttuurit kehittyvät, kiertelevät ja kaartelevat maapalloistumisen tahdissa. Maailmasta on tullut kylä, jossa oppimaan oppineet pärjäävät.

Oppimisen kulttuurilla tavataan tarkoittaa kunkin kulttuurin tapaa ohjata enkulturaatiota, mutta minua se houkuttaa ajattelemaan sivistystä, joka auttaa kohtaamaan toiseutta. Oppimisen kulttuuri voisi olla yleismaailmallinen kulttuurien kulttuuri, joka olisi mainio työkalu kotouttamisessa. Maailmasta on nimittäin tullut niin paha ja pieni ja Suomesta niin hyvä ja suuri, että pakolaiset ovat ennättäneet tänne asti. On epäilty, että joillakin tulijoilla ei olisi edellytyksiä kotoutua Suomeen kulttuurinsa vuoksi. Nämä epäilyt eivät kerro tulokkaista mitään, mutta epäilijöistä paljonkin. He eivät usko ihmiseen, eivät varsinkaan suomalaisiin ja meidän kulttuuriimme, sen enkulttuuriseen voimaan. Toisaalta he itse tosiaan ovat esimerkki suomalaisen enkulturaation heikkoudesta, mikä pistää pohtimaan kotouttamisen pulmia vakavasti, sillä syrjäytyminen varmaan radikalisoi myös maahanmuuttajia.

Tänä aamuna TV1:n Ykkösaamussa Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi totesi, että “Suomella on vielä kolmesta viiteen vuotta kestävä etsikkoaika, jolloin maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat hoidettavissa”. Lausumista voi päätellä, että Salmi uskoo kotouttamiseen, mutta tahdikkaasti vaatii siihen resursseja. Olen samaa mieltä. Muutama onnistuvan kotoutumisen edellytys meillä jo onkin, nimittäin tulijoita on kansainvälisesti verrattuna vähän ja harjoittamamme ulkomaalaispolitiikka on tiukkaa. Niinpä kotouttaminen ei ole ylivoimainen haaste, varsinkaan jos kotoutumisen edistämisessä mukaan otetaan maahanmuuttajat itse monikulturismin periaatteiden mukaan.

Tahdon liittää tähän vielä kuvauksen kunnollisesta suomalaisesta miehestä:

Mutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva ja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa Yli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia, vakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän käynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran nuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton. Enimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti katsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki.

Aleksis Kivi; Seitsemän veljestä; Neljästoista luku